Lasiseinät ympärilläni katselen maailmaanne,
huudan äänetöntä huutoani,
kukaan ei kuule
tai edes käänny katsomaan.
Lasiseinät ikuisesti välissämme,
särkymättöminä
aineettomina
tajunnasta muokattuina.
Huudan
niin että keuhkoni räjähtävät,
tuskani murtuu pisaroiksi
peittäen alleen kaiken.
Lasiseinät täynnä tuskaa
kunnes hukun sen tyhjyyteen
jota ei enää ole.
Joskus on vaan niin vaikeaa olla sosiaalinen ja saada yhteys ihmisiin.
VastaaPoistaHei jee sie oot laittanu uusia judui tänne! Runoja, jees. Tämä oli varsin mielenkiintoinen teos. Vertauskuvat tässä toimivat hyvin ja idea on hieno. Lasiseinävertaus tuo tähän juuri oikeanlaisen tunnelman, sellaisen kylmän kolkon, mutta jollain tapaa hauraan, koska lasi on kuitenkin helposti särkyvää, joten olisko ne lasiseinät sitten särjettävissä lopulta helpommin kuin itse uskoisikaan? Verrattuna esim. siihen jos ne seinät oliskin vaikka betonia - silloin tunnelma olisi toisenlainen ja betoniahan ei voi niin vaan särkeä kuin lasia. Runo tuo mieleen, että kertoja on herkkä ja haavoittuvainen ihminen ja jollain tapaa pelokas, kun ei uskalla särkeä niitä seiniä ympäriltään. Vai odottaako kenties, että joku ulkopuolelta tulee ne särkemään?
VastaaPoistaKieliasu on myös kaunis, ehkä jotain pientä sellaista jossain kohdin, että joutuu hetken miettimään mihin joku sana viittaa (esim. vikassa osiossa "sen tyhjyyteen" niin se "se" viittaa kuitenkin vissiin siihen tuskaan. Mutta ei häiritseviä juttuja. Kokonaisuutena toimiva. Ja loppu on hienon töksähtävä ja ytimekäs.
Hitsi miten upeita runoja teet. Mikään näistä runoista ei tunnu pakotetuilta vaan huomaa et ne on kiteytetty oikista tunteista.
VastaaPoista