Oli taas se aika vuodesta, jolloin ihmiset kävivät suuren, kesää varten tuodun valkoisen kopin luona herkuttelemassa. Hetken aikaa luukulla höpötettyään he tarjosivat pyöreitä esineitä kopin sisällä oleskelevalle lajitoverilleen. Pyöreistä esineistä ei ollut syötäväksi, sen oli todennut jokainen lähiseudun lintu. Vastineeksi esineistä he kuitenkin saivat vaaleanruskean kartion päällä nököttävän kylmän palleron, joskus jopa kaksi. Ruskea ainesosa oli hieman kuivahko, mutta maukas välipala isommallekin oksien asukille. Joskus ihmiset tulivat puistoon maistelemaan ostoksiaan tai hyppäsivät niiden kanssa pyörillä kulkeviin menopeleihinsä pentukatraineen.
Makupalan toivossa tarkkailin pensaan takaa tapahtumia samalla, kun etsiskelin siemeniä ruohikon seasta. Olin aamulla löytänyt poikaselleni pari lihavaa ötökkää, mutta kasvuiässä hän tarvitsi paljon energiaa. Juuri nyt lapseni kyhjötti pensaan alla piilossa katseilta ja höpötteli itsekseen.
Nostin päätäni valmiina syöksymään pakoon, kun kaksi ihmishahmoa lähestyi hiekkatietä pitkin meitä kohti. Hätä oli kuitenkin turha, sillä he istuutuivat vain läheiselle penkille nuoleskelemaan juuri hankkimiaan annoksiaan. Ihmiset olivat leppoisia eläimiä ja laiskoja liikkumaan. Yleensä he vain norkoilivat tai istuskelivat, välillä harppoivat eteenpäin pitkillä raajoillaan. Harva noista siivettömistä oli ikinä saanut kiinni yhtäkään naakkaa, joten luotin siihen ja johdatin poikaseni pensaan varjosta iltapäivän aurinkoon.
Jotkut ihmiset olivat hyvin mustasukkaisia ruuastaan ja ajoivat kaikki kärkkyjät tiehensä vihaisesti huutaen. Loput ihmisistä jakautuivat kokemukseni mukaan kahteen osaan. Toiset eivät välittäneet vähääkään ympärillä pyörivistä makupalan kerjääjistä, ja toiset olivat hyvinkin lintuystävällistä porukkaa. Hetken aikaa näkyvillä pyörittyäni toinen, suurempikokoisempi ihmisistä heitti jotakin maahan. Päättelin, että nämä ihmiset kuuluivat kolmanteen kastiin, eli linnunystäviin. Uteliaana lennähdin katsomaan lähempää. Maassa lepäsi pala vaaleanruskeaa vohvelia. Riemastuneena, mutta tarpeellista varovaisuutta noudattaen hiivin lähemmäs. Nappasin palan pikaisesti suuhuni ja lehahdin lapseni luo. Hän maiskutti tyytyväisenä ja nielaisi palan hyvällä ruokahalulla.
”Äitiiii”, poikaseni hihkui innoissaan lisää vaatien.
”Malta hetki, kultaseni”, toppuuttelin ja suin hetken hänen sulkiaan.
Ihminen jatkoi hyväntekeväisyyttään ja jakoi ruoastaan palan jos toisenkin. Kiitollisena siitä uskalsin lähestyä heitä hiukan rohkeammin ja nappasin ruokani jopa aivan heidän vierestään. Kallistaessani päätäni näin hymyn heidän kasvoillaan.
Äkkiä taivaalla näkyi suuri varjo, joka laskeutui nopeasti ja sai hiekkatiestä nousevan pölyn kieppumaan. Ehdin juuri ottaa viimeisen vohvelinpalan maasta ennen kuin valkoisena hohtava joenuoman kuningas ennätti viemään sen edestäni. Lokkia kannatti aina varoa. Se oli suurikokoinen ja kärkäs pöllyttämään pienempiään. Korkeasti kirkuen hän ajoi minut pois apajalta ja kiisin poikaseni kanssa lähimpään puuhun turvaan. Katselin haikeana puistoon, jossa ihmiset olivat lakanneet heittelemästä murusiaan. Silmäkulmastani näin, kuinka pulskat pulut lyllersivät paikalle uhmaamaan yksinäistä lokkia juuri ennen kuin lehahdimme puusta jatkamaan ikuista ruuanetsintäämme.
