Toivo - epätoivo

Daavid makasi melkein elottomana valkoisella hiekkarannalla aaltojen pyyhkiessä liikkumattomia jäseniä. Märkä tukka varjosti kasvoja epämääräisinä möykkyinä ja meren voimasta repeytyneet vaatteet paljastivat paikoittain verisen, kermanvaalean ihon. Aurinko paahtoi hitaasti hengittävää miestä korventavalla kädellään.

Hän heräsi tajuttomuudesta silmiään räpytellen ja näki hetken ajan pelkkää valkoista kirkkautta. Hitaasti hänen aivonsa alkoivat reagoida ympäristön muotoihin ja meren voimakkaan suolaiseen tuoksuun. Daavid yritti nousta istumaan veden viileyden väristessä kehossa, mutta jalat ja kädet tuntuivat lyijynraskailta. Kesti aikansa, ennen kuin hän tunsi olevansa tarpeeksi vahva istumaan. Aavistus siitä, ettei kaikki ollut kohdallaan painoi raskaasti takaraivossa. 

Korkeat, spiraalinmuotoiset palmunrungot kohosivat korkealle pään yläpuolelle ja lehvät huojuivat tyyntyneessä tuulessa. Myrskyn voimasta maahan paiskautuneet oksat ja aaltojen kuljettama romu täplittivät muuten tyhjää rantaa.

Ensimmäinen muistikuva tapahtuneesta iskeytyi Daavidin tajuntaan kuin jäänmurtaja. Korkea, valehtelematta seitsenmetrinen aalto oli iskeytynyt huvipurjehduksella olleeseen risteilijään ja kaatanut sen kuin lehden tuulessa. Kuin ihmeen kaupalla kannella jaloittelemassa ollut Daavid oli saanut kiinni laivasta lentäneestä kappaleesta ja kellui sen varassa risteilijän upotessa ahnaasti alapuolella odottaviin syvyyksiin. Ennen tajunnan menettämistä hän oli kuullut avunhuutoja, jotka nyt soivat hänen korvissaan piinaavan todentuntuisina. Kuumat kyyneleet valuivat pitkin poskia epätoivon aallon pyyhkäistessä hänen ylitseen.

”Ei tämä ole mahdollista”, hän vaikeroi heikolla äänellä riuhtoen päätään puolelta toiselle elonmerkkejä etsiskellen. ”Täällä on pakko olla muitakin!” Vavisten hän nousi ja käveli epävarmoin askelin pitkin rantaa niin pitkälle kuin kykeni. Hiekkaranta jatkui elottomana, kunnes viidakko nielaisi sen. Ketään muuta ei ollut ajautunut samalle saarelle kuin Daavid.

Tajutessaan olevansa ypöyksin hän rojahti hiekalle, hautasi kasvot käsiinsä ja uikutti.

Daavid istui jykevän palmun alla silmiään siristellen. Pohjoisen vähäiseen valoon tottuneena voimakas auringonpaiste sai hänen päänsä särkemään ja hän pelkäsi saavansa pian auringonpistoksen. Jalat tuntuivat jäykiltä ja käsivarsissa tuntui kipua. Paidalle kuivunut veri oli tullut haavoista, jotka eivät onneksi olleet pintaraapaisuja syvempiä.

Päästyään yli ensimmäisestä epätoivon puuskastaan, selviytymisvaisto oli ottanut hänessä vallan. Realistina hän ymmärsi pelastuksen olevan epävarmaa, muttei mahdotonta. Juuri nyt sillä ei kuitenkaan ollut merkitystä, sillä vatsassa kurni kiukkuinen nälkä. Hän oli saanut kyhättyä itselleen katoksen irtonaisista oksista ja lehvistä rannan tuntumaan pois suorasta auringonvalosta. Päätään kääntäen hän tarkasteli takanaan kasvavaa tiheää mangrovemetsikköä. Se varmasti vilisi käärmeitä ja myrkyllisiä hämähäkkejä. Ennen hän olisi pelännyt kuollakseen suuria matelijoita, mutta nälkä sumensi hänen ajattelukykyään. Sieltä löytyi varmasti jotakin syötävää; ananaksia, mangoja tai kookoksia. Suurehko keppi aseenaan hän astui varovasti metsikön hämäryyteen.

Kuin ihmeen kaupalla jalassa pysyneet kengät vaimensivat epätasaisen maapohjan terävyyttä. Keppiä veitsenä käyttäen Daavid raivasi tietään syvemmälle ja tähysteli latvustoon. Maasto oli hankalakulkuista ja hiki valui pian noroina pitkin selkää pistellen ikävästi. Enemmän kuin kerran hän melkein kompastui maasta törröttävään oksaan tai juureen. Yläoksistoissa huutelivat kirkasväriset linnut ja pienet apinat, joita hän näki vilahdukselta niiden heittäytyessä puusta toiseen.

Hän sai etsiä jonkun aikaa, ennen kuin löysi korkean palmupuurykelmän, jonka latvustoissa kasvoi vihertäviä kookoksia. Tai ainakin hän oletti niiden olevan kookoksia. Biologia ei ollut ikinä ollut hänen vahvimpia aihealueitaan.

Itsekseen mutisten hän yritti vartalollaan heiluttaa yhtä palmupuista saadakseen kookokset irtoamaan. Lehdet kahisivat, mutta hedelmät eivät suostuneet putoamaan. Hikeä otsaltaan pyyhkien hän hakkasi puuta kepillään purkaen stressiä, kunnes tunsi keuhkonsa olevan irtoamaisillaan.

”Rauhoitu Daavid”, hän toisteli huohottaen itsekseen. ”Et sinä riehumalla mitään saavuta”.

Itsensä kooten hän arvioi tilannetta. Kiipeäminen oli ainoa mahdollinen vaihtoehto. Riisuen rikkinäiset kenkänsä ja sukkansa hän lähti yrittämään. Nälästä johtuvan energiapiikin avulla hän kiipesi runkoa pitkin vauhdilla ja tipautti käsillään viisi vihreää kookosta, jotka tömähtivät alas aluskasvillisuuden joukkoon. Vasta pudottauduttuaan itse maahan hän ymmärsi mitä oli juuri tehnyt. Ennen niin korkeuskammoinen mies oli kiivennyt lähes kymmenmetriseen puuhun. Ajatus huimasi häntä ja hetkellinen endorfiinin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen. Helpotuksesta nauraen hän keräsi karheat kookospallot syliinsä.

Koko tilanne vaikutti absurdilta. Hän, suurkaupungin kasvatti, keräämässä satoa villissä luonnossa. Eikä se tuntunut hänen mielestään edes ikävältä.

”Olen varmasti menettämässä järkeni”, hän totesi raivatessaan tietään takaisin makuupaikalle.

Hän laski saaliinsa rannan hiekkaan ja mietti, miten saisi ne halki. Veistä hänellä ei ollut, eikä mitään terävää esinettä. Hän yritti hakata yhtä kookosta maahan, mutta hiekka oli liian pehmeää alustaksi. Olo oli kuin yrittäisi avata tonnikalapurkkia paljain käsin.

”Kunpa nyt olisikin purkinavaaja”, Daavid mietti ironisesti. Hänen oli pakko lähteä takaisin ahdistavaan viidakkoon etsimään jotakin, millä saisi kovan kookoksenkuoren auki.

Pakon sanelemana hän kolusi lähimetsikköä, mutta ainoat kivet olivat liian suuria kannettaviksi. Kun kivi ei kerran suostunut tulemaan hänen luokseen, oli hänen vietävä kookokset kiven luokse.

”Miksi kaikki on tehtävä aina vaikeimman kautta? ” hän manasi kompastellen rannalle.

Kuori oli sitkeää sorttia eikä säröytynyt helposti. Minuuttien huhkimisen jälkeen hän alkoi olla poikki kaikesta ponnistelusta, mutta onnistui saamaan pienen halkeaman vihreän hedelmän kuoreen. Kookosmaito tulvahti raosta ja hän nosti sen halkeilleille huulilleen niellen ahnaasti virkistävää nestettä. Onnistumisestaan hihkuen hän hakkasi kuorta yhä kovempaa ja raskas työ palkittiin kuoren halkeamisella. Valkoinen maito hehkui päivänvalossa kalliimpana kuin kulta.

Toinen päivä toi tullessaan taivaankantta eteenpäin vierivät pilvet ja vellovan meren. Uponneesta risteilijästä oli ajautunut rannalle tavaraa, joita Daavid käänteli etsiskellen hyödyllisiä esineitä. Yö oli ollut kylmä ja aikaisin aamusta alkanut sade kylmensi oloa entisestään. Yrityksistä huolimatta hän ei ollut saanut nuotiota aikaan vaikka oli yrittänyt melkein pimeään asti. Jano vaivasi häntä ja hän huomasi menettäneensä nestettä päätellen alituiseen jomottavasta päänsärystä.

Horisontin selkeä linja oli hämärtynyt merellä pauhaavan sateen vuoksi, eikä Daavid osannut päätellä mihin meri päättyi ja mistä taivas alkoi. Hän oli kyhännyt paidastaan lipun pitkään kepinnokkaan ja pystyttänyt sen keskelle rantahietikkoa, jotta pelastajat osaisivat paikantaa hänet. Tällä säällä sitä ei kuitenkaan voisi huomata, sillä koko saari oli hienojakoisen sumun peitossa. Samalla kun hän huokaisten kohensi kepin asentoa, hänen katseensa kiinnittyi kauempana rannassa lojuvaan sinisenkirjavaan myttyyn.

”Viimein jotakin tuttua!” hän huudahti ja juoksi myttyä kohden. Märkä ja hiekkainen esine osoittautui pyyhkeeksi, jonka froteiseen pintaan oli kudottu kaksi hyppäävää delfiiniä. Se oli varmaankin ollut jonkun laivalla matkustaneista lapsista. Daavid rutisti pyyhettä rintaansa vasten kuin rakasta ystävää. Vihdoinkin joku muistutus sivilisaation olemassaolosta. Se kelpaisi mainiosti peitoksi, sillä yöllä oli ollut koleaa.

Nukuttuaan hetken energiaa säästääkseen pyyhe ympärillään hän päätti kiivetä taas yhteen puuhun hakemaan lisää syötävää. Samalla hän voisi tarkastella, näkyisikö missään laivoja. Sade oli lakannut ja sumu väistynyt pilvien raosta pilkottavan auringon tieltä. Maa kuivui nopeasti ja pian ilma vaihtui taas kuumottavaksi tropiikiksi.

Suurimman palmupuun latvuksista katsottuna meri jatkui valtavana silmän kantamattomiin. Saaren vasemmalla puolella vedestä törröttävää karikkoa lukuun ottamatta se oli tasaisen tyyni ja tyhjä. Masentuneisuus hiipi väkisinkin hänen mieleensä, mutta kauaa hän ei ehtinyt sitä murehtia. Hänen eilen löytämänsä kookokset olivat loppuneet ja hänellä oli töitä tehtävänä. Apinat kiljuivat jossakin kaukana toisilleen Daavidin pudottaessa hedelmiä maahan.

Yö oli tähtikirkas. Kuunsirppi liikkui tasaiseen tahtiinsa pitkin taivaankantta ja Daavid makasi valveilla sitä seuraten. Rannalta löytyneillä ajopuun palasilla hän oli rakentanut itselleen makuulaverin, sillä hietakirput olivat kiusanneet häntä koko viime yön ja jättäneet kutiavia paukamia joka puolelle kehoa.

Aurinko oli laskenut horisontin taa ja pimeä oli tullut nopeasti. Hän oli yrittänyt taas saada aikaan jonkinlaista nuotiota, mutta se oli toivotonta ilman tulitikkuja tai edes jonkinlaista linssiä, jolla saada kuiva heinä syttymään. Kuivaa ruohoa oli vaikea löytää kosteasta sademetsästä, eivätkä puulajit syttyneet helposti. Tai niin Daavid ainakin muisteli jostain lukeneensa.

Uni ei tullut tänä yönä helposti. Makuualusta oli kova ja epätasainen, ja kaskaat olivat aloittaneet jokaöisen äänekkään konserttinsa. Eniten häntä kuitenkin vaivasi koti-ikävä. Mantereelle olivat jääneet vaimo ja puolivuotias poika; hänen silmäteränsä. Ajatus ilman isää kasvavasta pojasta ahdisti häntä. Kunpa hän pystyisi jollakin keinolla päästä pois tältä kirotulta saarelta. Kaikki mahdolliset keinot tuntuivat kuitenkin liian riskaabeleilta. Ainoa jäljelle jäänyt vaihtoehto oli vain toivoa jonkun tulevan pelastamaan häntä.

Päivät matelivat vuosien pituisina eikä Daavid enää tiennyt kuinka kauan oli saarella ollut. Aliravitsemuksesta johtuva alakulo ja motivaation puute saivat hänet istumaan suurimman osan ajastaan kyhäämänsä katoksen alla tuijotellen horisonttiin. Hänen kylkiluunsa törröttivät kovina ohuiksi laihtuneita käsivarsia vasten. Hänen taakse jättämänsä elämä tuntui kaukaiselta, kuin ihanalta unelta, jossa hän oli ajelehtinut ennen heräämistään todellisuuteen. Mielessään hän oli jo hyväksynyt sen että kuolisi täällä. Oli varmasti mennyt kuukausia ja risteilijältä henkiinjääneiden etsinnät lopetettu, jos heitä oli etsitty lainkaan. Hän oli varma, että kaikki muut olivat uponneet laivan mukana tai kuolleet meren aaltoihin. Ainoan eloonjääneen kohtalo painoi raskaana hänen hartioitaan.

Horisontti hohti tasaisena sinisenä viivana, niin kuin aina. Näläntunteen häviäminen vähän aikaa sitten oli saanut hänet hetkeksi huolestumaan terveydestään. Kovana bisnesmiehenä hän oli tottunut hallitsemaan pörssimarkkinoita ja saamaan tahtonsa läpi, mutta täällä Jumalan selän takana asiat olivat toisin. Täällä hallitsi ainoastaan luonnon armoton voima, jota yksikään ihminen ei pystynyt vastustamaan. Vasta nyt hän tajusi, mikä elämässä oli kaikkein tärkeintä, eikä siihen kuulunut numeroiden pyörittely ja ihmisten manipulointi. Jos hän ikinä täältä selviäisi hengissä, hän pakkaisi kimpsunsa ja kampsunsa ja jäisi kokopäiväiseksi koti-isäksi.

Konemaisesti hän avasi terävällä puunkappaleella yhden mangon ja maisteli sen lihaa. Monen päivän jälkeen se maistui jo sahanpurulta, eikä hän syönyt siitä kuin pari suupalaa. Väsyneenä kaikkeen hän kipusi laverilleen, ummisti silmänsä ja yritti nukkua.

Puoliunessa hänen tajuntaansa kulkeutui erikoinen ääni. Se kuulosti tutulta, mutta kesti hetken ennen kuin hän tunnisti sen. Hän pomppasi pystyyn ja ryntäsi rannalle. Kauempana horisontissa hän erotti tumman möhkäleen, joka puksutti eteenpäin tyynellä ulapalla.

”Täällä! Täällä! Minä olen täällä!” Daavid huusi täyttä kurkkua ja hyppi ylös alas. Hän nappasi kyhäämänsä lipun ja juoksi vähäisillä voimillaan rantaa pitkin edestakaisin lippua heiluttaen. Horisontissa laiva alkoi kääntyä kohti saarta.