Taas kerran, aina uudelleen

Epäilytti. Kaikki oli tapahtunut nopeasti, liiankin nopeasti. Melkein kivuttomasti. Syvällä sisimmässäni tiesin, että kipu tulisi kuitenkin; musertavana, puristavana voimana, joka salpasi hengityksen. Se piti otteessaan, kunnes kaikki hajosi sirpaleiksi. Niin siinä aina kävi.
Tämä ei voinut olla totta. En ollut voinut tehdä samaa virhettä taas kerran uudelleen. Olin pelästynyt tunteitani ja paennut.
Mitä jos tämä olikin vain pahaa unta? Jospa kaikki olikin vain synkän ja kieroutuneen mielikuvituksen tuottama harhakuva?

Kadutti. Huusin niin lujaa kuin kurkusta lähti. Paiskoin ovia, syytin. Heitin perintömaljakon seinään ja syytin lisää. Vedin hiuksista ja solvasin. Raivo sumensi ajattelukykyni ja näin pelkkää punaista.
Löysin itseni lähibaarista lasinpohjaa tuijottamasta. Häpeä oli ajanut minut pois kotoa ja punkkasin Antin luona pari päivää.
Olisin voinut olla parempi. Olisin kerrankin voinut ajatella tunteitasi ja rakastaa. Olin ollut naiivi ja itsekeskeinen, kypsymätön ja typerä. Jos saisin uuden mahdollisuuden, tekisin kaiken toisin.

Vitutti. Antin tarjoama viskipaukkukaan ei auttanut olotilaan. Sen kämppä oli yhtä sekaisin kuin mieleni sillä hetkellä. Pää oli täynnä nestettä ja vähän muutakin. Hakkasin pöytää ja kirosin ääneen.
Mulla oli ollut kaikki, mutta miksi helvetissä olin mennyt pilaamaan kaiken? Miksi osasin arvostaa asioita vasta sitten kun olin mennyt munaamaan itseni täydellisesti? Perkeleen perkeleen perkele. Oli liian helppoa olla kusipää.